"Ihmiset näkevät minut tavallisena opiskelijana, tyttönä jolla on temperamenttinen luonne ja jolla on syömishäiriö, Samantha Wood'ina. Mutta ihmiset ovat sokeita, ainakin minun suhteen. Minä olen oikeasti Samantha Wood - tai Sammi kuten veljeni kutsuvat minua - oikea ja tappava ihmiskissa. Joten nyt kannattaa juosta sillä kynteni ovat terävät."

 


You Wont Bring me down part. 1
 
 
 
Siemaisin viimeisen siemauksen Coca-colastani. Sen jälkeen ryttäsin tölkin ja heitin sen autoni lattialle. Aurinko paistoi, niinkuin aina Teksasissa paistoi. Olin tottunut siihen. Kikkaraiset hiukseni leijuivat tuulessa, aurinkolasit lepäsivät kasvoillani ja käteni ohjasivat auton rattia. Rakastin ajaa autollani, olihan se avoauto ja kaiken lisäksi kiiltävän musta sellainen. 
Katsoin ympärilleni ja valmistauduin henkisesti. Olin perillä. Astuin autosta ulos. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin metsää, suurta taloa, pihan toisella puolella olevaa taloa ja pihaa. Paikat eivät olleet muuttuneet kolmessa vuodessa miksikään, vain talon maali oli vain vähän kuluneempi kuin ennen.
Kuulin superhyvällä kissakuulollani kummankin talon sisällä kuuluvat puheet mutten keskittynyt sanoihin.  Hetken ihmettelin eikö kukaan huomannut minun tuloani. Auton ääni oli helposti kuultavaa. Kai he eivät ikävöineet minua jota en ihmetellyt. 
Käännyin ottamaan autosta matkalaukkuni, kun kuulin oven paukahtavan auki. Käännyin katsomaan ja näin kuinka joku käveli kohti minua. Hymy levisi huulilleni. 
"Alec kulta!", huudahdin ja juoksin Alecia kohti. Alecin komeille kasvoille levisi hymy jota todellakin olin kaivannut. Halasin häntä hymyillen. 
"Sammi! Olet vihdoin kotona", Alec totesi. Nuarahdin astuen askeleen hänestä kauemmas nähdäkseni hänet kokonaan. 
"Olisin aiemmin kotona ellei Linda olisi naulannut minua asuntolan oveen kiinni", vitsailin. Linda oli minun kämppikseni. Hän oli paras ystäväni, ensimmäinen paras ystävä. Hän oli ollut surullinen kun olin lähtenyt kotiin. Lupasin hänelle että hän voisi tulla käymään. Mutta valehtelin, Linda ei ikinä voisi tulla käymään meillä. Toki voisimme taas tavata muttemme täällä. Hän ei tiennyt mikä olin ja parempi ettei hään tietäisikään. 
Alec naurahti. Kävelin takaisin autolleni ottaen matkalaukkuni, käsilaukkuni ja auton avaimet virtalukosta. 
"Alec lopeta Sammin pepun töllääminen", joku sanoi meidän takaa. Huokaisin. Käännyin katsomaan kuka puhuja oli. Hän oli Kenny. Kenny kuului laumaamme muttei ollut veljeni. Tosin Aleckaan ei ollut  veljeni. Mutta Kenny, hän oli oikeastaan minun ex. 
"Ai, Ken", sanoin Kennylle ylimielisesti. Hän inhosi Ken lyhennettä, aivan kuin Ken-barbie. "Alec saa töllätä vaikka maailman tappiin asti, koska minua ei haittaa", sanoin kävellen Kennyn ohi kantaen laukkujani. Hän ei alkanut väittää vastaan joko siksi että hän oli samaa mieltä tai siksi että hän pelkäsi tämänkin kahakan loppuvan niinkuin viimeksi. Jos oli suuttunut ja oli terävät kynnet miksi ei saa raapaista toisen ihoon syvää haavaa johon jää arpi? Isäni ei pitänyt riidoistamme, tai riidoista yleensäkkään. Kenny halusi miellyttää johtajaansa, tässä tapauksessa pitämällä suunsa kiinni. 
Astuin ovesta sisään. Kuulin puheiden pölpätystä. Kaikki olivat varmaankin kotona. Kävellessäni huoneeseeni erottelin puhujien äänet.
 Äiti... Veljeni Scott.... Nicolas... Toinen veljeni Paul... Kolmas veljeni Brody... Tyler... Neljäs veljeni Matt... Viides veljeni Ben... Keith ja Dale olivat varmaankin talossa numero kaksi.
Laskin laukut maahan ja valmistauduin henkisesti iloisiin tervehdyksiin ja haleihin. Miksi minun piti valmistautua? Hehän olivat perhettäni. Huokaisin. Ravistelin hiuksiani, suoristin paitaani ja nostin farkkushortsejani. 

"Hei", sanoin kävellessäni keittiöön. Keittiö oli suosittu paikka, sillä ihmiskissan piti syödä noin kaksi kertaa enemmän kuin tavallinen ihminen. Keittiö oli moderni, mutta sisustettu italialaisella tavalla. Äiti oli suuren lieden edessä ja kääntyikin katsomaan minua iloisesti. Kaikki veljeni istuivat keittiötiskin edessä juoden ja jutellen. Heidän seuranaan olivat myös lauman muut jäsenet, Tyler ja Nicolas. Kaikki kääntyivät katsomaan minua yhtäaikaa. 
Tervehdyksiä kuului joka suunnalta. Äitini tuli halaamaan minua. Sen jälkeen hän palasi lieden ääreen josta tuli herkullinen tuoksu. Istahdin poikien seuraan ja tunsin olevani vihdoin kotona. Istuin pitkän keittiötiskin reunalla olevalle baarijakkaralle. Vieressäni istui Nicolas. 
"Mitäs täällä juodaan?" kysyin pojilta. He naurahtivat kaikki. Veljeni eivät olleet tottuneet siihen että oli aikuinen ja sain juoda, he pitivät minua kahdeksan vuotiaana, vieläkin. Muut kuin veljeni, Tyler, Nicholas, Alec ja Dale olivat oikeastaan innoissaan siitä että olin täysi-ikäinen. Ikävä kyllä myös Kenny. 
"Ei mitään alkoholipitoista, vain Coca-colaa", Tyler sanoi  naurahtaen. Hymyilin heille. Nicholas ojensi minulle avaamattoman Coca-cola tölkin. Kiitin häntä kiltisti. Muut yhtyivät keskusteluun mutta Nicolas kääntyi puoleeni. 
"Miltä tuntuu palata kotiin?" Nicolas kysyi. Hänellä oli lyhyet ruskeat hiukset ja vaalean siniset silmät. Hänen ulkonäkönsä oli uskomaton, jokainen  ihastui häneen ensinäkemältä. Paitsi minä. En saisi tuntea häntä kohti mitään sillä hän oli laumani jäsen, isäni alainen.
"Hyvältä. Kaikki on taas paremmin", sanoin hymyillen säkenöivästi. 
"Se on hyvä kuulla", Nicolas tunnusti. Hän vastasi hymyyni. Hän oli juuri sanomassa jotain kun Alec astui keittiöön. 
"Mitäs täällä tehdään", hän sanoi kävellen ohitseni iskien silmää minulle. Kikatin. Nicolas huokaisi. 
Nicolas oli juuri avaamassa suunsa kun puhelimeni alkoi soida. Otin puhelimen ja katsoin soittajaa. Tuntematon numero. 
"Haloo", sanoin puhelimeen. Kuulin katkonaista hengitystä puhelimen toisesta päästä.
"Samantha... Auta minua", Sarah sanoi luurin toisesta päästä itkien ja selvästi järkyttyneenä. En kerennyt sanoa mitään kun puhelu katkesi. 
 
~By Love La Oops~